En ajatellut, että arkeen palaaminen olisi näin vaikeaa. Koko loman kestäneen tiiviin työnteon voisi ajatella vieneen enimmät lomafiilikset mennessään ja koulun aloittamisen luulisi näissä merkeissä olevan helpompaa kuin "normaalisti". Viikon takaiset uuden vuoden episodit vaativat kuitenkin yhä veronsa, kuten tekevät viikonlopun valvomisetkin. Myönnettävä on, että ajatukset seikkailevat edelleen uudessa vuodessa, eikä tämä ainakaan helpota opiskeluun orientoitumista. Jotain pitäisi asialle tehdä, pariin ensimmäiseen viikkoon mahtuu kaksi tenttiä, ja toisen edelleen työn alla olevan esseen kirjoittaminen...

Kouluun liittyen mietityttää myös kuukauden päässä odottava luokkakokous. Tapahtuma on ollut tiedossa jo pitkään, itseasiassa koko kymmenen vuoden ajan, silti kutsu tuli jotenkin yllätyksenä. Ensimmäisenä tietysti ihmettelin, mihin olen saanut kulutettua yhden kymmenen vuotta, mutta siirryin hyvinkin pian pohtimaan, haluanko tosiaan mennä. Asiassa ei pitäisi olla sen kummemmin miettimistä, tottahan minua pitäisi kiinnostaa mitä vanhoille luokkakavereille kuuluu. Vaan kun ei kiinnosta. Nämä ihmiset olivat minulle nimenomaan LUOKKAkavereita, ei sen enempää, vaikka musiikkiluokkalaisina tiivis porukka olimmekin. Pariin otteeseen jo päätin olla osallistumatta, mutta olen tuon päätöksen pyörtänyt jo enemmänkin kuin pariin kertaan. Miksi tuntuu tyhmältä olla menemättä?